Minusta vaikuttaa, että Suomessa ei ole vielä aivan havahduttu siihen valtavaan kestävyysongelmaan, jonka metsäyhtiöt ovat itselleen aiheuttaneet.
Voisi sanoa, että metsäteollisuuden olohuoneessa asustelee luontokadon ja nieluromahduksen kokoinen elefantti.
Liikahakkuut ovat romahduttaneet Suomen hiilinielun. Tämän vuoksi Suomen nettopäästöt ovat nyt samalla tasolla kuin vuonna 1990, vaikka lukuisat teollisuudenalat ovat työskennelleet ihailtavasti päästöjen laskemiseksi ja päästökauppasektorin päästöt ovatkin laskeneet nopeasti. Suomessa on tähän asti puhuttu varsin vähän sektorien välisestä oikeudenmukaisuudesta ilmastotoimissa. Metsäteollisuus on tässä katsannossa vapaamatkustaja – liikahakkuiden vaikutus hiilinieluun on suurin yksittäinen tekijä, joka uhkaa tällä hetkellä hiilineutraaliuden saavuttamista.
Tehometsätalous on myös Suomen suurin luontokadon aiheuttaja. Täällä käsittämättömät kolme neljästä metsäluontotyypistä on uhanalaisia.
Metsäyhtiöt kertovat markkinoinnissaan kilvan sinänsä arvostettavista, mutta mittaluokaltaan liian pienistä vastuullisuusteoistaan.
Totuus on, että metsäteollisuuden elefantti ei katoa olohuoneesta ilman mittavaa lisäsuojelua ja hakkuutasojen laskua.
Siksi on äärimmäisen surullista, että luonnonmetsien suojeluun tähtäävästä kriteerityöstä on kuultu huolestuttavia uutisia.
Vaikuttaa siltä, että kriteereistä halutaan tehdä niin tiukat, että suojeltavaa löytyisi vain murto-osa siitä, mitä luontopaneeli tai luonnonmetsäkartoittajat ovat metsien akuutiksi suojelutarpeeksi esittäneet. Samaan aikaan ympäristöministeriön vielä edellisen hallituksen aikaan tunnistama 630 000 hehtaarin lisäsuojelun tarve (10 % suojelutavoitteeseen pääsemiseksi kokonaisuudessaan metsämaalla) on uuden hallituksen myötä poistunut.
Vanhojen ja luonnontilaisten metsien kriteerityön valmistelussa mukana ollut tutkija kuvasi prosessia kriteerien määrittelystä seuraavasti Helsingin Sanomien artikkelissa: “Poliittinen paine tuntuu olevan yllättävän kova kriteerien suhteen, tietyt tahot haluavat saada niistä mahdollisimman tiukat.”
Helsingin Sanomien toimittaja Piia Elonen tulkitsi artikkelissaan, että “tietyillä tahoilla” viitataan Maa- ja metsätalousministeriöön, sekä Metsähallitukseen. Tämän lisäksi metsäteollisuuden osallistuminen Suomen metsäpäätöksentekoon on perinteisesti hyvin tiivistä.
Pidän luonnonmetsien suojelupäätösten vesittämistä käsittämättömänä vaikuttamislinjana – olipa sen takana kuka vain.
Useimmilla aloilla on jo herätty siihen, mitä 2020-luvun yhteiskuntavastuu tarkoittaa. Siihen ei yksinkertaisesti mahdu Suomen ilmastopolitiikan heikentäminen tai maton vetäminen Montrealin luontosopimuksen alta, jonka myötä Suomi on sopinut pysäyttävänsä luontokadon vuoteen 2030 mennessä.
Haluan itse uskoa, että suomalainen metsäteollisuus voi jo lähitulevaisuudessa olla markkinointimateriaaliensa veroinen.
Se edellyttää kuitenkin sitä, että Suomessa saadaan tänä syksynä aikaiseksi kattava suojelupäätös vanhoista sekä luonnontilaisista metsistä ja että suojeluverkoston kehittämistä jatketaan myös muilla suojelupäätöksillä. Vastaavasti hakkuutasojen on laskettava noin 20 prosentilla, jotta Suomi on hiilineutraali vuonna 2035. Tällaisella hakkuutasolla oltiin vielä vuoden 2010 aikaan, joten vaatimus on varsin kohtuullinen.
Tässä siis kutsu metsäyhtiöille ja metsäteollisuuden toimijoille: häädetään elefantti olohuoneesta. Vaaditaan yhdessä kattavaa suojelua vanhoille ja luonnontilaisille metsille ja löydetään keinot hakkuutasojen kohtuullistamiseksi. Uskon että tämä on aidosti elinehto alan tulevaisuudelle maailmassa, joka on päättänyt ratkaista ilmastokriisin ja pysäyttää luontokadon.
